”Minussa on ongelma, jokin virhe ohjelmoinnissa”

Helmikuun alkuilta, alkaa jo hämärtää. Katuvaloja vasten näkyy lumisade. Naapuri pysäköi autoaan kadun varteen, sillä on lapsi ja kauppakassit takapenkillä. Alakerran nainen lähtee suksiaan kantaen hiihtolenkille, se jaksaa kuntoilla oli keli mikä tahansa. Vastapäisen talon ikkunoihin syttyy valoja, jokaisessa valaistussa ruudussa perheitä, pareja, lapsia ja kotiintuloja. Vetäydyn ikkunastani ja suljen sälekaihtimet, haluan elämäni näkymättömiin katseilta.

Avaan jääkaapin oven, hyllyillä ei paljon ole. Maitopurkki, raejuustoa ja kananmunia. En ole käynyt ulkona yhdeksään päivään. Olen merkinnyt kalenteriin ruksin niiden päivien kohdalle, jolloin olen lähtenyt asunnostani. Niitä päiviä ei ole montaa. Keitän makaroneja ja yhden munan, aika valjun värinen ateria raejuuston kera, mutta olkoon. Pääasia, että vatsa tulee täyteen.

Jatkan television katselua samalla syöden, ja uppoudun sarjan kahdeksanteen osaan. Rappukäytävästä kuuluu välillä askeleita ja jonkun ovi kolahtaa kiinni, sitten on taas äänetöntä. Television äänen pidän niin hiljaisena, että juuri ja juuri kuulen puheen, enkä tiedä miksi teen niin. Tai tiedän minä. Hiljaisuus on tärkeää, että kuulisin varmasti, jos puhelimeeni tulisi viesti. Kun se joskus soi, toivon, että se olisi äiti, mutta aina soittaja on puhelinmyyjä. Joskus, päivällä, opistolta soitetaan, mutta enää en vastaa. En tiedä, mitä sanoa heille. Keskustelusta jonkun kanssa, on niin pitkä aika, että olen ehkä tullut mykäksi. Välillä minusta tuntuu, että olenko minä edes olemassa. Minussa selkeästi on ongelma...

Ystävänpäivä, vaaleanpunaista, sydämiä, nalleja, halauksia, toivotuksia… niistä rakennetaan vuosittain se päivä, jolloin muistetaan ystävää. Entäpä, jos ei ole ketään, ketä muistaa tai kuka halaa takaisin. Yllä oleva tarina on täysin kirjoittajan mielikuvituksen tuote, mutta silti niin totta useamman ikkunan takana, kuin voisimme kuvitellakaan. Yksinäisyys tuntuu pahalta, se pakahduttaa ja saa ihmisen tuntemaan, että hänessä itsessään on ”virhe ohjelmoinnissa”. Yksinäisyys on olemassa yksiöissä, kaksioissa, köyhyydessä ja varakkuudessa. Se ei katso asemaa, uskontoa, ikää tai ihon väriä. Sille kelpaa kaikki. Lohdullista on kuitenkin se, että me kaikki voimme osaltamme vaikuttaa siihen, yksinäisyyteen. Jokainen meistä voi antaa toiselle ihmiselle hymyn ja kohdata hänet niin, että hän saa tuntea olevansa olemassa. Et saa ehkä ikinä tietää, hymyilitkö juuri yksinäiselle tai annoitko kiireistä aikaasi sitä tarvitsevalle. Mutta sillä ei ole väliä, sillä yksinäisyyttä ei voi ennustaa eikä sitä voi aina tunnistaa. Tärkeintä on, että ollaan ihminen ihmiselle.

Ystävänpäivänä halusimme olla mahdollisimman lähellä ihmisiä, helposti saavutettavia ja kohdattavia. Järjestimme Nauha ry:n kanssa yhdessä pop up -kahvilan teemalla Nähdään. Kahvilassa oli koko sen aukioloajan hienoa pöhinää, ovi kävi, juteltiin suomeksi, italiaksi, persiaksi, ruotsiksi ja englanniksi mandoliinin säestyksellä. Herkuteltiin kansainvälisillä makeilla ja suolaisilla tarjottavilla, naurettiin ja ulkokengätkin olivat sikin sokin oven pielessä. Grazie mille cari amici!    

(Otsikko lainaus: Apulanta Ravistettava ennen käyttöä)

Kirjaili ystävätoiminnan Sari